giglinger » reviews

toinen vaihtoehto #216 7/08

gglngr — Wed, 23 Dec 2009 21:37:13 +0000

Vittu. Saatana. Tämä on paras Giglinger-levy tähänastisista kuulemistani! Ja on varmaan helppo (meikäläisen tuntien) arvata, että se on myös punkein niistä. Olen tykännyt aiemmistakin Giglinger-julkaisuista, mutta tämä on punk rockia, jos mikä! Low-fi, raakuus, meluhyöky + punk = innostunut AH. “10 vuoden tuloksena saavutettiin 1. äänite, joka vastaa tarkoitustaan biisejä, kansia ja soudeja myöten. Vaikkei retroilu hyvästä olekaan, niin työmetodiksi tarvittiin studio-live 70-lukulaisella kasiraiturilla tallennettuna. Näin saatiin riittävän siloittelematonta jälkeä, jonka Jürgen Hendlmeier miksasi ja masteroi sellaisenaan jälkipolville. Tulipahan samalla todistettua, että Giglinger todellakin on bändi vaikkei keikkailekaan.” Jes. Totta joka sana. Neljä piisiä loistavaa, hyvin eläväistä, niin soundeiltaan kuin piiseiltään sopivan agressiivista lofi-punkkia, joka saa meikäläisen pää nyökyttelemään ja aivot muistamaan millaista se olikaan kun musiikki vie ensikuulemalta mukanaan eikä innostuksensa syytä pysty selittämään, ajautuu vain mukaan. Tekee mieli ryypätä itsensä känniin ja slämdänsätä Giglingerin tahtiin. Onnistunut levy. Ja kokonaan kuunneltavissa mp3-formaatissa osoitteessa giglinger.com/mp3. (AH)

rokkizine 2009

gglngr — Wed, 23 Dec 2009 21:15:56 +0000

Giglinger on niitä harvinaisia yhtyeitä, jotka eivät keikkaile. Sääli, koska tämän seiskan perusteella myös livekunto olisi kiinnostanut. …

imperiumi.net 03.03.2009

gglngr — Wed, 23 Dec 2009 21:03:19 +0000

Tässäpä todellista ug-kauraa. Yli kymmenvuotisesta urastaan huolimatta harvakseltaan levyjä julkaissut helsinkiläinenGiglinger on varsin omalaatuinen tapaus. Aiemmin myös kone- ja industrial-vaikutteita musiikkiinsa maustanut bändi on neljännellä, vain vinyylinä ilmestyvällä julkaisullaan 200 bpm karusoundista lo-fi action/punkrockia, jonka karuus vielä korostuu yhtä lailla kolkkosoundisista kone(?)-rummuista.

Kappaleissa olisi kyllä potentiaalia, mutta ohut ja kolkko soundimaailma, sekä sävytön ja yksiulotteinen vokalisointi syövät tehokkaasti levyn parasta terää. Omalla tavallaan bändin yksinkertainen, suoraviivainen ja sottainen rock toimii kyllä EP:n mitan verran, mutta ei tätä enempää kyllä jaksaisi kuunnella. Päätöskappaleessa Lies And The Lying Liars saadaan vokaaleihinkin jo vähän väriä, mutta edelleenkin harmaan puolella liikutaan.

Raja “hyvän” ja “huonon” välillä on toki aina häilyvä. Vaikka ilmaisun monotonisuus voi toki olla ihan harkittuakin, niin 200 bpmliikuu juuri sen verran viivan alapuolella, että se alkaa olemaan jo hieman ärsyttävä. Vähän paremmalla tuotannolla ja vokaaleilla levystä olisi voinut saada ainakin sen yhden kaljan kittaamisen ajaksi pienen tunnelmannostajan. (janne rintala)

lammas zine 22.2.2009

gglngr — Wed, 23 Dec 2009 21:00:55 +0000

Helsinkiläinen Giglinger on operoinut jo ties kuinka monta vuotta ties missä undergroundeissa, mutta mainittavat saavutukset antavat silti odotuttaa itseään. Nyt tarkastelun alla on orkesterin neljäs omakustanne – kolmas vinyylille painettu, siitä iso plussa.

Yhtyeen indupunkstonermetal-hybridi on aina tiennyt miten liikkua, mutta suunta on ollut kadoksissa. Eikä navigaattori ole vieläkään opastanut Giglingeria oikeille raiteille. “200 bpm” on paikoin kuin raivonsa kadottanut Atari Teenage Riot, toisinaan halvat konerummut ostanut Dead Kennedys ja joskus taas kynänsä tylsyttänyt Nine Inch Nails. Jotain siis puuttuu ja tunkkainen soundimaailma nostaa ongelmat vieläkin enemmän pintaan. Konsepti on erinomainen, mutta toteutus on ainakin vielä auttamattoman keskeneräistä. (teemu lahtinen)

desibeli.net 2006

gglngr — Tue, 22 Dec 2009 22:30:38 +0000

Jos kärysi edellisellä Giglingerin ep:llä kerosiini, niin tuorein nelibiisinen Distortion astelee jälleen lähemmäs NIN/Ministry-tyylistä tummaa mätkettä, jossa efektit ja ohjelmoinnit maalaavat kaaossävyjä taustakankaaseen. Rokkiahan Helsinkiläisnelikon anti edelleen on ja kaasu pohjassa mennään. Avausraita The Prime Suspect särisee rokkilaukassaan, harkitut kompuroinnit tuovat touhuun mukavasti persoonaa. The Power Of The Powerless maistuu laulun ja kitarasärön osalta tiukalta punkilta, pienehkö vaeltelevuus ja tiukka jyrä tuovat touhuun stoneria ja vahvat efektit astuvat puoli askelta teollisuushallin puolelle. Edellisiä efektisemmällä laululla syöksyvä Downforce ja metallisilla soundeilla pyörteilevä ja vaaniskeleva Mean Streets täydentävät hyvin armoa tarjoamattoman biisikvartetin. Giglingerin vahvuus ja samalla se mikä tahtoo väkisinkin tunkea bändin melko tarkkaan tutkittuun lokeroon on bändin herpaantumaton paahto. Vaikka tiukkuus on toisaalta plussaa, voisivat pienet hengähdystauot tarjota mahdollisuuksia, joita kokonaisuus minun korvaani vielä kaipaa. Jos pidät suoraviivaisesta, armottomasta ja särisevästä rockista, tutustu Giglingeriin. (IV 3/5)

chambers magazine 2006

gglngr — Tue, 22 Dec 2009 22:29:31 +0000

Distortion+ on orkesterin järjestyksessä toinen säröpedaalin mukaan nimetty tuotos. Nimestään huolimatta neljäbiisisen saundit eivät saavuta riittävää rouheutta bändin Revolting Cocks-Killing Joke -akselin konevetoisen teollisuusrockin vaatimuksiin. Alataajuuksien hentous saa ajoittain raivokkaat kappaleet kuulostamaan kastroiduilta.
Parhaiten mieleen jäävä siivu Prime Suspect vakuuttaa syöksypommittaja-kertosäkeellään. Kolmosraita Downforcen hypnoottinen biitti on yksi levyn hienoimmista hetkistä. Kaikki raidat sisältävät oivaltavia sovituksellisia ratkaisuja ja kiitettävää dramatiikan tajua, mutta munille potkivien saundien puute levyn ohuessa ja epätasaisessa äänimaailmassa sekä aggressiivisuudessaan hieman pidättyväinen laulu estävät kylmien väreiden syntymisen ikävän tehokkaasti, kun bändi surffaa muuten niin toimivalta melukitaroiden ja säksättävän biitin aallolta toiselle.
Toivottavasti mielenkiintoinen bändi löytää tiensä seuraavaa äänitettä tehdessään kauemmas kirkkaista laboratoriosaundeista ja lähemmäs vaikkapa 80-luvun alkupuoliskon jenkkipunkin saundillista epäestetiikkaa. (VAV)

stalkermusic 2006

gglngr — Tue, 22 Dec 2009 22:28:59 +0000

Helsinkiläis-ukkojen ensimmäinen seedeellä ilmestynyt julkaisu pamahti väijyjän postiluukkun muutama päivä sitten. Herroilta tosin on ilmestynyt seiska tuumaisena muutama aikaisempikin tuotos, mutta mie en ole niihin päässyt käsiksi millään. Tässäkin tapauksessa on kyse eepparista, elikkäs eepeestä. Mukana oli saattokirje, joka sai vähän hämilleen. Bändissä ei ole ollenkaan rumpali. Eihän se nyt nykyaikana mikään outo juttu ole, mutta eipä tule aina vain ajateltua. Eikä se tässäkään suhteessa muuta mitään, mutta tulipahan kerrottua tämmöinenkin fakta tässä.
Eepeellä on pituutta runsaat 11 minuuttia, johon on saatu mahtumaan neljä vähän punkahtavaa ja suhteellisen toimivan kuuloista rokkirallia. Vain suhteellisen kuuloista, siksi että oikein rumpujen puute jotenkin vähentää fiilistä. Vaikka yleensä dikkailenkin konematskuista, niin tämä ei kyllä saa vartaloani jännittymään ihastuksesta. Ensimmäisessä vedossa, The prime suspect nimeltään, on kyllä miellyttävää konesoundia tarjolla, muttei rumpujen muodossa. Kovin yleisesti käytetty syntikkapimputus, mutta toimii vallan mainiosti ja luo syvyyttä kappaleeseen. Muissa biiseissä ei sitten liiemmin ole muita kone juttuja kun rummut. Joten jäi vähän odottava olo, josko olisi lisää muita konesäätöjä tarjolla? Eipä ole. Kumminkin biisit rullaa mukavasti ja suhteellisen nopealla temmolla alusta loppuun eikä yllätyksiä tule vastaan.
Soitannassa ei sanomisen varaa. Hyvin työ vedätte, niin kuin sanonta kuuluu. Ainoa mistä voisi vähän motkottaa on Anttilaisen pojan lauluääni. Ei miun korvassa kuulosta kovinkaan hyvältä. Jotenkin on niin monotonista puskemista, ettei saa kiksejä. Laulutaidot ihan hallussaan, että sävelessä pysytään ja silleen, mutta ääni ei vaan nappaa.
Ihan hyvän kuuloista mätkettähän tämä ihan loppupeleihin asti. Pikkaisen laulun monotonisuus tarttuu biiseihinkin loppuun päin mentäessä, muttei kuitenkaan hirveän häiritsevästi. Mennään vaikkapas kolmella pisteellä. (OD 3/5)

noise.fi 2006

gglngr — Tue, 22 Dec 2009 22:28:19 +0000

Ihan himmeetä! Onko se From Dusk Till Dawn -leffasta (mm. Clooney, Tarantino, verta ja vampyyrejä) tutun Titty Twister -baarin housebändi karannut jälleen studioon? Räkäinen meno on ilkeän suoraviivaista, eikä haittaa, vaikka vähän läikkyy.
Kyseessä on kuitenkin nyt helsinkiläisyhtye Giglinger ja heidän digitaalidebyyttinsä Distortion+ -EP. Aiemmat kaksi EP:tä, vuosilta 1997 ja 2004, on julkaistu vinyyliseiskoina ja ovat anneiltaan allekirjoittaneelle tuntemattomia. Tällä neljän biisin levyllä lihaa ja verta -miehistö hoitaa laulun, kitarat ja basson. Rytmiryhmäksi yhtye on palkannut koneen.
Kertooko industrial action rock mitään? Joka tapauksessa, Giglinger kasaa biisinsä perinteisten, vahvoiksi todettujen elementtien varaan. Näihin elementteihin kuuluvat muun muassa kitarariffi ja tarttuva, yksinkertainen kertosäe. Tätä soppaa hämmennetään komentavalla konerummulla ja tiukalla, säröisellä laululla. Melodioista on melko turha puhua, sillä EP:n kantava voima on sen hyökkäävä likaisuus ja tiukka linjakkuus.
The Prime Suspect ja The Power of the Powerless ovat tyylipuhtaita energiapaloja. Downforce tuo kertosäkeellään uhkaavaa tummuutta musiikkiin. Muutenkin kappaleen rakenne on onnistuneesti kokeilevampi. Viimeinen biisi, punkahtava Mean Streets, nostaa jälleen intensiteettiä levyn lopuksi.
Giglingerin tapa lähestyä musiikin tekemistä muistuttaa taannoin Bad Vugumille EP:n tehnyttä The Prow’ta, ollen vaan huomattavasti suoraviivaisempaa. Giglingerin koneellinen räkärokki toimii tehokkaasti silloin, kun vältetään turha lepsuilu ja keskitytään kiristämään tunnelmaa. Siinä yhtye on tällä julkaisulla onnistunut.(TL)

rokkizine 2006

gglngr — Tue, 22 Dec 2009 22:27:44 +0000

Jo vuonna 1997 debyytti singlensä vinyylillä julkaissut Giglinger tarjoilee nyt kuulijoilleen 4 biisin EP:n omien sanojensa mukaan aiempaa rokkaavampaa tavaraa. Pitkästä iästään huolimatta kyseessä on vasta yhtyeen kolmas julkaisu. Materiaali on hyvin suoraviivaista ja industrial vaikutteista rokkia, jossa kuuluvaa roolia esittävät myös piristävät tuotantokikat sekä koneistetut rytmit.
EP lähtee liikkeelle komeasti yksinkertaisen toimivalla riffillä varustetulla ”The Prime Suspect” -biisillä. Paremmalla laulumelodialla ja –suorituksella kappaleesta tosin voisi saada vielä paljon enemmänkin irti. Avausraita jää myös jää EP:n parhaaksi raidaksi, sillä muut 3 kappaletta eivät onnistu enää tuomaan mitään uutta bändin ilmaisuun. Kappaleet kyllä lähtevät komeasti ja soitto on mukavan rullaavaa, mutta itse sävellykset ovat turhan tylsiä. Nimenomaan laulupuolelle kaipaisin paljon lisää piristystä.
Levy on tehty ammattimaisin ottein Jurgen Hendelmayerin kanssa Kick Out The Jams – studiolla. Herra Hendelmayerin onkin onnistunut muutamilla tuotannollisilla ratkaisuillaan piristämään bändin ilmaisua. Tietyissä tapauksissa hieman kyseenalainen yläpäävoittoinen lopputulos on tässä tapauksessa varsin toimiva ratkaisu.
Kaiken kaikkiaan turhan keskitasoinen EP, joka ei varsinaisesti herättänyt suurempia tunteita mihinkään suuntaan. Äh. (NA2,5/5)

tv #197 2006

gglngr — Tue, 22 Dec 2009 22:27:13 +0000

Instrumentaalirätkytystä melko pitkälle Ministryn malliin, parista kitaramelodiasta napsahti Silmäosastokin mieleen. Giglinger on oikeastaan kompleksi tapaus siinä mielessä, et täs on perushomma aika hyvin hallus. Lopullinen toteutus kaipaisi vain lisää munaa. ehkä tietynlainen soundillinen kliinisyys kuuluu asiaan, mutta jotenkin se syö hieman semmoista räkäistä rankkuutta. Esimerkkinä vaikkapa Big black, helvetin simppeli kaava, mutta jyrää niin perkeleesti. Pitää vaan uskaltaa pistää kaikki peliin. Paras tai no oma suosikkini oli The Prime Suspect, jonka riffistä tuli etäisesti mieleen Killing Joken The Wait. Hmm. Eihän nämä olleet ollenkaan huonoja vertailukohtia, eihän? (Raine)