giglinger

Helsinkiläis-ukkojen ensimmäinen seedeellä ilmestynyt julkaisu pamahti väijyjän postiluukkun muutama päivä sitten. Herroilta tosin on ilmestynyt seiska tuumaisena muutama aikaisempikin tuotos, mutta mie en ole niihin päässyt käsiksi millään. Tässäkin tapauksessa on kyse eepparista, elikkäs eepeestä. Mukana oli saattokirje, joka sai vähän hämilleen. Bändissä ei ole ollenkaan rumpali. Eihän se nyt nykyaikana mikään outo juttu ole, mutta eipä tule aina vain ajateltua. Eikä se tässäkään suhteessa muuta mitään, mutta tulipahan kerrottua tämmöinenkin fakta tässä.
Eepeellä on pituutta runsaat 11 minuuttia, johon on saatu mahtumaan neljä vähän punkahtavaa ja suhteellisen toimivan kuuloista rokkirallia. Vain suhteellisen kuuloista, siksi että oikein rumpujen puute jotenkin vähentää fiilistä. Vaikka yleensä dikkailenkin konematskuista, niin tämä ei kyllä saa vartaloani jännittymään ihastuksesta. Ensimmäisessä vedossa, The prime suspect nimeltään, on kyllä miellyttävää konesoundia tarjolla, muttei rumpujen muodossa. Kovin yleisesti käytetty syntikkapimputus, mutta toimii vallan mainiosti ja luo syvyyttä kappaleeseen. Muissa biiseissä ei sitten liiemmin ole muita kone juttuja kun rummut. Joten jäi vähän odottava olo, josko olisi lisää muita konesäätöjä tarjolla? Eipä ole. Kumminkin biisit rullaa mukavasti ja suhteellisen nopealla temmolla alusta loppuun eikä yllätyksiä tule vastaan.
Soitannassa ei sanomisen varaa. Hyvin työ vedätte, niin kuin sanonta kuuluu. Ainoa mistä voisi vähän motkottaa on Anttilaisen pojan lauluääni. Ei miun korvassa kuulosta kovinkaan hyvältä. Jotenkin on niin monotonista puskemista, ettei saa kiksejä. Laulutaidot ihan hallussaan, että sävelessä pysytään ja silleen, mutta ääni ei vaan nappaa.
Ihan hyvän kuuloista mätkettähän tämä ihan loppupeleihin asti. Pikkaisen laulun monotonisuus tarttuu biiseihinkin loppuun päin mentäessä, muttei kuitenkaan hirveän häiritsevästi. Mennään vaikkapas kolmella pisteellä. (OD 3/5)