giglinger

Jos kärysi edellisellä Giglingerin ep:llä kerosiini, niin tuorein nelibiisinen Distortion astelee jälleen lähemmäs NIN/Ministry-tyylistä tummaa mätkettä, jossa efektit ja ohjelmoinnit maalaavat kaaossävyjä taustakankaaseen. Rokkiahan Helsinkiläisnelikon anti edelleen on ja kaasu pohjassa mennään. Avausraita The Prime Suspect särisee rokkilaukassaan, harkitut kompuroinnit tuovat touhuun mukavasti persoonaa. The Power Of The Powerless maistuu laulun ja kitarasärön osalta tiukalta punkilta, pienehkö vaeltelevuus ja tiukka jyrä tuovat touhuun stoneria ja vahvat efektit astuvat puoli askelta teollisuushallin puolelle. Edellisiä efektisemmällä laululla syöksyvä Downforce ja metallisilla soundeilla pyörteilevä ja vaaniskeleva Mean Streets täydentävät hyvin armoa tarjoamattoman biisikvartetin. Giglingerin vahvuus ja samalla se mikä tahtoo väkisinkin tunkea bändin melko tarkkaan tutkittuun lokeroon on bändin herpaantumaton paahto. Vaikka tiukkuus on toisaalta plussaa, voisivat pienet hengähdystauot tarjota mahdollisuuksia, joita kokonaisuus minun korvaani vielä kaipaa. Jos pidät suoraviivaisesta, armottomasta ja särisevästä rockista, tutustu Giglingeriin. (IV 3/5)

Distortion+ on orkesterin järjestyksessä toinen säröpedaalin mukaan nimetty tuotos. Nimestään huolimatta neljäbiisisen saundit eivät saavuta riittävää rouheutta bändin Revolting Cocks-Killing Joke -akselin konevetoisen teollisuusrockin vaatimuksiin. Alataajuuksien hentous saa ajoittain raivokkaat kappaleet kuulostamaan kastroiduilta.
Parhaiten mieleen jäävä siivu Prime Suspect vakuuttaa syöksypommittaja-kertosäkeellään. Kolmosraita Downforcen hypnoottinen biitti on yksi levyn hienoimmista hetkistä. Kaikki raidat sisältävät oivaltavia sovituksellisia ratkaisuja ja kiitettävää dramatiikan tajua, mutta munille potkivien saundien puute levyn ohuessa ja epätasaisessa äänimaailmassa sekä aggressiivisuudessaan hieman pidättyväinen laulu estävät kylmien väreiden syntymisen ikävän tehokkaasti, kun bändi surffaa muuten niin toimivalta melukitaroiden ja säksättävän biitin aallolta toiselle.
Toivottavasti mielenkiintoinen bändi löytää tiensä seuraavaa äänitettä tehdessään kauemmas kirkkaista laboratoriosaundeista ja lähemmäs vaikkapa 80-luvun alkupuoliskon jenkkipunkin saundillista epäestetiikkaa. (VAV)

Helsinkiläis-ukkojen ensimmäinen seedeellä ilmestynyt julkaisu pamahti väijyjän postiluukkun muutama päivä sitten. Herroilta tosin on ilmestynyt seiska tuumaisena muutama aikaisempikin tuotos, mutta mie en ole niihin päässyt käsiksi millään. Tässäkin tapauksessa on kyse eepparista, elikkäs eepeestä. Mukana oli saattokirje, joka sai vähän hämilleen. Bändissä ei ole ollenkaan rumpali. Eihän se nyt nykyaikana mikään outo juttu ole, mutta eipä tule aina vain ajateltua. Eikä se tässäkään suhteessa muuta mitään, mutta tulipahan kerrottua tämmöinenkin fakta tässä.
Eepeellä on pituutta runsaat 11 minuuttia, johon on saatu mahtumaan neljä vähän punkahtavaa ja suhteellisen toimivan kuuloista rokkirallia. Vain suhteellisen kuuloista, siksi että oikein rumpujen puute jotenkin vähentää fiilistä. Vaikka yleensä dikkailenkin konematskuista, niin tämä ei kyllä saa vartaloani jännittymään ihastuksesta. Ensimmäisessä vedossa, The prime suspect nimeltään, on kyllä miellyttävää konesoundia tarjolla, muttei rumpujen muodossa. Kovin yleisesti käytetty syntikkapimputus, mutta toimii vallan mainiosti ja luo syvyyttä kappaleeseen. Muissa biiseissä ei sitten liiemmin ole muita kone juttuja kun rummut. Joten jäi vähän odottava olo, josko olisi lisää muita konesäätöjä tarjolla? Eipä ole. Kumminkin biisit rullaa mukavasti ja suhteellisen nopealla temmolla alusta loppuun eikä yllätyksiä tule vastaan.
Soitannassa ei sanomisen varaa. Hyvin työ vedätte, niin kuin sanonta kuuluu. Ainoa mistä voisi vähän motkottaa on Anttilaisen pojan lauluääni. Ei miun korvassa kuulosta kovinkaan hyvältä. Jotenkin on niin monotonista puskemista, ettei saa kiksejä. Laulutaidot ihan hallussaan, että sävelessä pysytään ja silleen, mutta ääni ei vaan nappaa.
Ihan hyvän kuuloista mätkettähän tämä ihan loppupeleihin asti. Pikkaisen laulun monotonisuus tarttuu biiseihinkin loppuun päin mentäessä, muttei kuitenkaan hirveän häiritsevästi. Mennään vaikkapas kolmella pisteellä. (OD 3/5)

Ihan himmeetä! Onko se From Dusk Till Dawn -leffasta (mm. Clooney, Tarantino, verta ja vampyyrejä) tutun Titty Twister -baarin housebändi karannut jälleen studioon? Räkäinen meno on ilkeän suoraviivaista, eikä haittaa, vaikka vähän läikkyy.
Kyseessä on kuitenkin nyt helsinkiläisyhtye Giglinger ja heidän digitaalidebyyttinsä Distortion+ -EP. Aiemmat kaksi EP:tä, vuosilta 1997 ja 2004, on julkaistu vinyyliseiskoina ja ovat anneiltaan allekirjoittaneelle tuntemattomia. Tällä neljän biisin levyllä lihaa ja verta -miehistö hoitaa laulun, kitarat ja basson. Rytmiryhmäksi yhtye on palkannut koneen.
Kertooko industrial action rock mitään? Joka tapauksessa, Giglinger kasaa biisinsä perinteisten, vahvoiksi todettujen elementtien varaan. Näihin elementteihin kuuluvat muun muassa kitarariffi ja tarttuva, yksinkertainen kertosäe. Tätä soppaa hämmennetään komentavalla konerummulla ja tiukalla, säröisellä laululla. Melodioista on melko turha puhua, sillä EP:n kantava voima on sen hyökkäävä likaisuus ja tiukka linjakkuus.
The Prime Suspect ja The Power of the Powerless ovat tyylipuhtaita energiapaloja. Downforce tuo kertosäkeellään uhkaavaa tummuutta musiikkiin. Muutenkin kappaleen rakenne on onnistuneesti kokeilevampi. Viimeinen biisi, punkahtava Mean Streets, nostaa jälleen intensiteettiä levyn lopuksi.
Giglingerin tapa lähestyä musiikin tekemistä muistuttaa taannoin Bad Vugumille EP:n tehnyttä The Prow’ta, ollen vaan huomattavasti suoraviivaisempaa. Giglingerin koneellinen räkärokki toimii tehokkaasti silloin, kun vältetään turha lepsuilu ja keskitytään kiristämään tunnelmaa. Siinä yhtye on tällä julkaisulla onnistunut.(TL)