giglinger

Vittu. Saatana. Tämä on paras Giglinger-levy tähänastisista kuulemistani! Ja on varmaan helppo (meikäläisen tuntien) arvata, että se on myös punkein niistä. Olen tykännyt aiemmistakin Giglinger-julkaisuista, mutta tämä on punk rockia, jos mikä! Low-fi, raakuus, meluhyöky + punk = innostunut AH. “10 vuoden tuloksena saavutettiin 1. äänite, joka vastaa tarkoitustaan biisejä, kansia ja soudeja myöten. Vaikkei retroilu hyvästä olekaan, niin työmetodiksi tarvittiin studio-live 70-lukulaisella kasiraiturilla tallennettuna. Näin saatiin riittävän siloittelematonta jälkeä, jonka Jürgen Hendlmeier miksasi ja masteroi sellaisenaan jälkipolville. Tulipahan samalla todistettua, että Giglinger todellakin on bändi vaikkei keikkailekaan.” Jes. Totta joka sana. Neljä piisiä loistavaa, hyvin eläväistä, niin soundeiltaan kuin piiseiltään sopivan agressiivista lofi-punkkia, joka saa meikäläisen pää nyökyttelemään ja aivot muistamaan millaista se olikaan kun musiikki vie ensikuulemalta mukanaan eikä innostuksensa syytä pysty selittämään, ajautuu vain mukaan. Tekee mieli ryypätä itsensä känniin ja slämdänsätä Giglingerin tahtiin. Onnistunut levy. Ja kokonaan kuunneltavissa mp3-formaatissa osoitteessa giglinger.com/mp3. (AH)

Giglinger on niitä harvinaisia yhtyeitä, jotka eivät keikkaile. Sääli, koska tämän seiskan perusteella myös livekunto olisi kiinnostanut. …

Tässäpä todellista ug-kauraa. Yli kymmenvuotisesta urastaan huolimatta harvakseltaan levyjä julkaissut helsinkiläinenGiglinger on varsin omalaatuinen tapaus. Aiemmin myös kone- ja industrial-vaikutteita musiikkiinsa maustanut bändi on neljännellä, vain vinyylinä ilmestyvällä julkaisullaan 200 bpm karusoundista lo-fi action/punkrockia, jonka karuus vielä korostuu yhtä lailla kolkkosoundisista kone(?)-rummuista.

Kappaleissa olisi kyllä potentiaalia, mutta ohut ja kolkko soundimaailma, sekä sävytön ja yksiulotteinen vokalisointi syövät tehokkaasti levyn parasta terää. Omalla tavallaan bändin yksinkertainen, suoraviivainen ja sottainen rock toimii kyllä EP:n mitan verran, mutta ei tätä enempää kyllä jaksaisi kuunnella. Päätöskappaleessa Lies And The Lying Liars saadaan vokaaleihinkin jo vähän väriä, mutta edelleenkin harmaan puolella liikutaan.

Raja “hyvän” ja “huonon” välillä on toki aina häilyvä. Vaikka ilmaisun monotonisuus voi toki olla ihan harkittuakin, niin 200 bpmliikuu juuri sen verran viivan alapuolella, että se alkaa olemaan jo hieman ärsyttävä. Vähän paremmalla tuotannolla ja vokaaleilla levystä olisi voinut saada ainakin sen yhden kaljan kittaamisen ajaksi pienen tunnelmannostajan. (janne rintala)

Helsinkiläinen Giglinger on operoinut jo ties kuinka monta vuotta ties missä undergroundeissa, mutta mainittavat saavutukset antavat silti odotuttaa itseään. Nyt tarkastelun alla on orkesterin neljäs omakustanne – kolmas vinyylille painettu, siitä iso plussa.

Yhtyeen indupunkstonermetal-hybridi on aina tiennyt miten liikkua, mutta suunta on ollut kadoksissa. Eikä navigaattori ole vieläkään opastanut Giglingeria oikeille raiteille. “200 bpm” on paikoin kuin raivonsa kadottanut Atari Teenage Riot, toisinaan halvat konerummut ostanut Dead Kennedys ja joskus taas kynänsä tylsyttänyt Nine Inch Nails. Jotain siis puuttuu ja tunkkainen soundimaailma nostaa ongelmat vieläkin enemmän pintaan. Konsepti on erinomainen, mutta toteutus on ainakin vielä auttamattoman keskeneräistä. (teemu lahtinen)